Tänään näen kummilapseni, kaikista nuorimmaisen, 11 v. Se on ihanaa, etenkin sellaiselle ihmiselle kuin minä joka on lapseton. Arvostan kummina oloa, se luo mahdollisuuden saada edes joku lapsisuhde, joka ei katkea. Jokaiselta kummilapseltani olen oppinut elämästä enmmän kuin ikinä osaan edes aavistaa. Toisaalta voin myös kuvitella, että saan jättää heille perinnöksi jonkun ajatuksen. Eikö meillä kaikilla ole tarve jättää omia ajatuksiamme elämään?

olen tehnyt paketin ja kummikirjeen. kummikirjeessä kerron vuoden tapahtumia tai mitä vaan silloin haluan ja muistan sanoa. en usko, että ne ovat nyt niin kiinnostavia... mutta herää ajatus... miten mukavaa niitä voi olla lukea vaikka 50 vuotiaana? löysin ullakolta setäni sota-ajan kirjeet pikkusiskoille ja veljille. ne olivat liikuttavaa luettavaa. isoveli siellä lähetti sotatantereelle ajatuksia ja voimia kestää. toinen niistä sotasankareista oli tietysti oma isäni, joka puolusti silloin maata. hän ei koskaan puhunut sodasta, joten näitten kirjetteitten kautta sain tietää montaa asiaa.  siis kirjeet eivät ole vähäpätöisiä!

Kiitos kaikille isille ja äideille, jotka puolustivat tätä ihanaa maatamme!