Nostalginen tunne on tyhjentää sodanaikaisia tavaroita pois vintistä. Tein koko eilisen päivän pölyistä, ihanaa ja rasittavaa hommaa. En pysty millään heittämään pois kuolleen sedän vanhoja sotakirjeitä, asiapapereita, tyhjiä lomakkeita, täytettyjä lomakkeita. Pinosin ne pahvilaatikkoon, nimi päälle. Tarina kertoo, että tällä edesmenneellä sedällä on oma poika. Tämä poika on nyt varmasti yli 50 v tai enemmän. Hän on äidin kasvattama, joka tuskin on koskaan nähnyt isäänsä tai saatikka sitten voinut tutustua häneen. Tarinaan kuuluu nyt se , että minun tulee googlen kautta haravoida esiin tämä mies... Eräänä päivänä hän saapuu noutamaan pahvilaatikkoa, ja hänelle valkenee totuus omasta isästään. Pieniä murusia ainakin isän sotavuosista, luonteesta, ystävistä. Hän näkee talon, jossa hänen isästään kasvoi sotavuosina mies.

Minun oma muistikuvani tästä sedästä on ruususuklaa. Hän toi meille aina ruususuklaata, jossa oli keltainen paperi ja erilaisia täytteitä sisällä. Siis kovin heppoinen muisto, mutta tosi herkullinen. Nyt salapoliisin töihin... Läytyykö kadonnut serkku? Onko hän kiinnostunut perimästään?