tänä kevään olen muistellut paljon vanhoja asioita. Saattaa johtua uudesta iästäni; kertaan mitä on tullut tehdyksi ja mihin olen päätynyt. Luin vanhoja päiväkirjojani hyvin myrskyisestä nuoruuden suhteesta, joka päättyi eroon. Nuoruuden rakkauden suuri intohimo, odotus ja kaipaus. Kuitenkin kaiken takana syyllisyys perheen hajottamisesta. Ainainen kiire, kiihkeitä tapaamisia, liian vähän konkreettisia puheita ja itsellä oma suuri pelko, että elämä vaan menee ohi. Pelkäsin jääväni lapsettomaksi, perheettömäksi; se oli sitä nuoruuden hätiköintiä. Jäin lapsettomaksi, mutta en perheettömäksi. Jouduin kävelemään kivisiä, muhkuraisia polkuja sen jälkeen Italiassa, Kouvolassa monen monta vuotta. Etsin aina sitä omaa perhettäni. 

Kun luulin jo aikani menneen ohi, keskityin vain töihin ja vaarintalon restaurointiin -  löysin mieheni. Hän tuli ihan puskan takaa,  todella erämaasta. Me vain liityimme yhteen sinä keväänä 2003, emme ole koskaan sitä epäilleet. Teemme kaikkea mahdollista yhdessä, mikään ei tunnu mahdottomalta. Ensi töiksemme kunnostimme tämän vaarintalon, sitten jouduimme ihmeelliseen aikakauteen. Yksi toisensa jälkeen hautasimme läheisiämme; isä,vaari, mummo,äiti, sisko ja vielä todentotta kamalaa; lapsuudenkaveri. 

Vetäydyimme viettämään sapattia erämaahan. Teimme sinne talvikodin, jonne palaamme edelleen lataamaan akkuja. Olimme pitkään poissa kiireisestä liike-elämästä ja huokasimme. Kertasimme tapahtumia, saimme aikaa vain olla. Hiihdimme peräkanaa umpihankea, minä sain tehdä ajan kanssa ruokaa. Kävin metsässä poimimassa karpaloita, joskus kalastelimme. Tuntui ihanalta tulla vaarintalolle, jossa sai kasvattaa myös omia vihanneksia, ruusupuskat, luumupuut, jotka olimme istuttaneet kasvoivat. 

Sitten se rauha loppui; osa meistä kaipasi kaupunkiin, Työt alkoivat ja nyt niillä ei näytä loppua olevan...  Hyvä niin. Tämä aika antaa hauskoja retkiä Kaivarin rantaan...

Minun on kuitenkin pakko välillä kelata taaksepäin aivorullaani. Ihmetellä miksi siinä sitten näin kävi? On ollut rakkautta, nuoruutta, haaveita, toiveita? Tuntuu välillä kummalliselta; kaikki asiat ovat taas niin lähellä sitä pistettä mistä aloitti. En asu enää töölössä, mutta punavuoressa... En ole enää matkatoimistossa , mutta lähesa sama; gastroenkeli. Puhun nyt vain ruuasta, opastan, viiton.  

Kyllä se on totta; autaita ovat ne osaavat nauraa itselleen, sillä heiltä ei tule hupia puuttumaan. Mieheni nauraa usein minun touhuilleni,  enkä siitä pahastu. Miten ihmeessä me olemme niin kovapäisiä, että kaikki pitää aina keksiä iha ITE?